Perinnölliset sairaudet

PERINNÖLLISET SAIRAUDET JA VIAT SILEÄKARVAISILLA NOUTAJILLA 

Kuten kaikilla koiraroduilla, myös sileäkarvaisella noutajalla esiintyy joukko periytyviä vikoja ja sairauksia. Suurimmaksi osaksi periytyminen tapahtuu RESESSIIVISESTI eli PIILEVÄSTI. Tällaisen taipumuksen kantajayksilöä ei voida tunnistaa sen ulkoasun perusteella. Vastuuntuntoinen kasvattaja käyttää siitoseläimenä vain terveeksi todettua yksilöä. Siitä huolimatta saattaa tapahtua, että kaksi tervettä siitoskoiraa, jotka kantavat piilevänä samaa sairaustaipumusta, astutetaan keskenään ja tulokseksi saadaan sairas tai sairastuva yksilö.

LUUSTON JA NIVELTEN SAIRAUDET

Tutkimuksilla todettavissa luustollisissa terveysongelmissa sileäkarvaisen noutajan tilanne on Suomessa kohtuullisen hyvä. Kookkaana koirana sileäkarvainen noutaja voi kärsiä luuston kehityshäiriöistä. Vaikka vakavasti luustoltaan sairaita koiria on maassamme suhteellisen vähän, niin tilannetta on syytä pitää silmällä ja on perusteltua vaatia lonkkatutkimus jalostuskäytössä olevilta koirilta. Lonkkavikaprosentti sileäkarvaisella noutajalla (asteet CE) on kaksitoista (vuonna 2017-2022 syntyneissä koirissa). Kyynärpäiden osalta sairausprosentti samalta ajalta on yksi ja patellaluksaation osalta samoin yksi. 

LONKKA- JA KYYNÄRNIVELEN DYSPLASIA

Lonkkanivelen dysplasia eli HD Lonkkanivelen dysplasia eli HD (hip dysplasia) tarkoittaa kehityshäiriötä lonkkanivelessä. Dysplastisessa nivelessä reisiluun yläpää ei sovi tiiviisti lonkkamaljaan, mikä aiheuttaa nivelessä kulumaa ja johtaa nivelrikon kehittymiseen. Vaikea-asteisessa lonkkaniveldysplasiassa koiran on vaikea nousta seisomaan, se vinkuu usein noustessaan tai makuulle mennessään, ja sen takajalat ovat levon jälkeen jäykät. 

Lonkkaniveldysplasia on perinnöllinen vika, mutta se periytyy polygeenisesti eli usean geenin säätelemänä, ja lisäksi vian ilmenemiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. 

Lonkkaniveldysplasian vastustus on tärkeää sileäkarvaisella noutajalla. Metsästyskoira tarvitsee terveet nivelet jaksaakseen suorittaa rodulle tyypillisiä tehtäviä. Nivelten terveyttä tutkitaan virallisilla lonkkaniveltutkimuksilla. Tutkimukset suoritetaan yleensä 1–2 vuoden iässä röntgentutkimuksella. Yleensä kasvattajat toivovat kaikkien kasvattiensa osallistuvan virallisiin tutkimuksiin saadakseen kattavaa ja oikeellista tietoa pentueen terveystilanteesta.

Kyynärnivelen kasvuhäiriö (engl. elbow dysplasia, ED) on yleisin isojen ja jättikokoisten koirien etujalan nivelkivun ja ontumisen aiheuttaja. 

Kyynärnivelen kasvuhäiriön eri muotoja ovat varislisäkkeen (processus coronoideus) sisemmän osan sairaus, olkaluun nivelnastan (condylus humeralis) sisemmän osan osteokondroosi ja kiinnittymätön kyynärpään uloke (processus anconaeus). Kyynärnivelen inkongruenssia (nivelpintojen epäyhdenmukaisuutta) pidetään tärkeänä syynä kaikkiin edellä mainittuihin kasvuhäiriöihin ja myös se lasketaan kyynärnivelen kasvuhäiriöksi. 

Kyynärnivelen kasvuhäiriön periytyminen on kvantitatiivista, siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Kasvuhäiriön tyyppi vaihtelee eri roduilla, mikä viittaa siihen, että aiheuttajina ovat eri geenit. 

Kyynärnivelen kasvuhäiriö on yleisempää uroksilla todennäköisesti urosten suuremman painon ja mahdollisesti myös hormonaalisten tekijöiden takia. Nopeakasvuisuus ja suurikokoisuus altistavatkin kyynärniveldysplasialle. Nykykäsityksen mukaan perinnöllisillä tekijöillä on suurin osuus kyynärnivelen kasvuhäiriön synnyssä, mutta ympäristötekijöillä on osuutensa sen ilmenemisessä. 

Kaikissa kyynärnivelen kasvuhäiriöissä oireet alkavat keskimäärin 4 – 7 kuukauden iässä. Tyypillinen oire on ontuminen, joka voi pahentua rasituksessa tai olla voimakkainta levon jälkeen. Ontuminen voi olla jatkuvaa tai ajoittaista. Omistajan voi olla vaikea havaita koiran ontumista, jos kasvuhäiriö on molemminpuolinen. Toisinaan kasvuhäiriö on molemmissa kyynärnivelissä, vaikka koira ontuu vain toista jalkaa. Usein oireet huomataan vasta aikuisiällä ja silloin oireet johtuvat kasvuhäiriön seurauksena kehittyneestä nivelrikosta. Kiinnittymätön kyynärpään uloke ei välttämättä oireile nuorella koiralla ja se voi olla röntgenkuvauksen sivulöydös. 

Kasvuhäiriöiden ja niiden erilaisten kirurgisten hoitojen tehosta ja pitkäaikaisennusteesta ei ole olemassa kattavia tutkimuksia. Leikkaushoidon hyöty on epävarma, jos nivelessä on jo selvät nivelrikon merkit. Kaikkien kyynärnivelen kasvuhäiriöiden seurauksena on ainakin hoitamattomana yleensä nivelrikko. Leikattuunkin jalkaan kehittyy usein jonkin asteinen nivelrikko, mutta sen määrä voi olla vähäisempää ja se voi kehittyä myöhemmin kuin ilman leikkausta hoidetussa nivelessä. Kyynärnivelen nivelrikko invalidisoi koiraa yleensä pahemmin kuin esim. lonkkien nivelrikko, koska koiran painosta noin 60 % on etuosalla. Nivelrikon hoidossa tärkeitä ovat painon pudotus, liikunnan rajoitus ja tarvittaessa käytetään myös tulehduskipulääkkeitä. Lisäksi voidaan käyttää nivelnesteen koostumusta parantavia lääkkeitä ja ravintolisiä. Suomessa kyynärnivelkuvien arviointi perustuu pääasiassa nivelrikon merkkeihin, mutta myös muut kasvuhäiriöön viittaavat röntgenlöydökset huomioidaan. Tutkimukset suoritetaan yleensä 1–2 vuoden iässä. Kasvattajat yleensä toivovat kaikkien kasvattiensa osallistuvan virallisiin tutkimuksiin saadakseen kattavaa ja oikeellista tietoa pentueen terveystilanteesta. 

Kyynärniveldysplasia arvostellaan asteikolla yhdestä kolmeen. Ensimmäisen asteen dysplasia tarkoittaa lieviä muutoksia kyynärnivelessä. Niihin luetaan pienet ja matalat, alle 2 mm:n nivelrikkomuutokset ensiksi sulkijalisäkkeen yläpinnassa. Toisen asteen dysplasiassa havaitaan jo edellä mainittuja muutoksia 5 mm saakka ja/tai muutoksia värttinäluun nivelosassa, varislisäkkeessä (processus coronoideus) ja/tai lievää epämuotoisuutta. Kolmannen asteen dysplasiassa edellisen ylittävät rappeutumismuutokset tai voimakas epämuotoisuus sekä kiinnittymätön processus anconaeus. Koirat, joilla on vakava-asteisia kyynärnivelen dysplasioita, joudutaan leikkaamaan tai lopettamaan ennen kuvausikää. Tämä voi vääristää tilastoja. Jalostusarvoindeksit (BLUP-indeksit) tehostavat jalostusvalintaa. Indeksissä otetaan huomioon koiran oman tuloksen lisäksi sen kaikkien tutkittujen sukulaisten taso ja poistetaan röntgentuloksiin vaikuttavien ympäristötekijöiden vaikutusta. Jalostusindeksejä lasketaan jo useille roduille sekä lonkka- että kyynärnivelistä. Indeksien laskemisen edellytyksenä on riittävä määrä kuvattuja koiria. BLUP-indeksiä kyynärpäiden osalta ei vielä ole sileäkarvaisille noutajille saatavilla. Sileäkarvaisilla noutajilla kyynärniveliä on kuvattu melko ahkerasti viimeisen viidentoista vuoden aikana, keskimääräinen kuvausprosentti on ollut 69 % ja se näyttäisi lähenevän lonkkakuvausprosenttia. Mitään suurta ongelmaa ei kyynärpäissä sileäkarvaisilla noutajilla ole, mutta silti kyynärniveldysplasian vastustus on rodussa tärkeää. Metsästyskoira tarvitsee terveet nivelet ja lihakset jaksaakseen suorittaa rodulle tyypillisiä tehtäviä.

PATELLALUKSAATIO ELI POLVILUMPION SIJOILTAANMENO

Patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno on perinnöllinen tila, jossa koiran toinen tai molemmat polvilumpiot luksoituvat normaalin liikunnan aikana. Vika on periytyvä. Polvilumpion rakennetta säätelevät useat eri geenit, joiden esilletuloa myös ympäristö muokkaa. 

Patellaluksaatio voi ilmetä usein eri tavoin. Vaivasta kärsivä koira voi seisoa polvet yhdessä tai olla kinnerahdas. Koira voi olla haluton varaamaan painoa kyseiselle jalalle. Raaja saattaa kiertyä ulospäin, kun paino lasketaan raajalle. Jotkut koirat voivat kieltäytyä kulkemasta portaita tai hyppäämästä. Normaalin liikunnan aikana tai manuaalisen polven taivuttelun yhteydessä saattaa polvilumpio tulla ulos telaurasta ja pysyä ulkona tai kiertyä uran reunalle ja sitten pompata takaisin paikalleen itsestään. Vakava-asteisimmissa patellaluksaatioissa koira saattaa olla kyyristyneenä, polvet koukussa ja sisäänpäin kääntyneenä. Suurin osa koiran painosta siirtyy tällöin eturaajoille. 

Patellaluksaatio luokitellaan Putnamin asteikon mukaan neljään vaikeusasteeseen. Ensimmäisen asteen luksaatio ei aina aiheuta koiralle mitään haittaa. Vaikeampiasteinen polvilumpion sijoiltaanmeno rajoittaa voimakkaasti koiran normaalia liikkumista ja toimimista. Leikkaushoito on tällöin usein välttämätön, mutta sekään ei välttämättä paranna koiraa täysin. 

Patellaluksaation esiintyvyyttä sileäkarvaisilla noutajilla tutkitaan virallisilla polvitutkimuksilla. Tutkimus suoritetaan usein virallisten lonkka- ja kyynärpäätutkimusten yhteydessä eikä vaadi koiran rauhoittamista. Tutkimuksella saadaan selville myös oireettomat luksaation asteet. Viralliset polvitutkimukset ovat lisääntyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana selvästi. Tutkimusprosentti on noussut tasaisesti nyt 51 %:n tienoille. Suuria ongelmia ei polvinivelissä tutkimustulosten mukaan ole, mutta osa leikatuista polvinivelistä ei näy virallisissa tilastoissa. Tämän vuoksi tutkimustuloksia tarvitaan edelleen ja myös ilmoituksia jalostustoimikunnalle toivotaan tarkan tilannearvion tekemiseksi.

SPONDYLOOSI

Spondylosis deformans eli spondyloosi on selkärangan rappeumasairaus, jossa vierekkäisten selkä- tai joskus myös häntänikamien välille muodostuu luupiikkejä ja/tai -siltoja. Spondyloosia kehittyy usein normaalistikin ikääntymisen myötä. Silloittumat ovat yleisimpiä rintarangan loppuosassa ja lannerangan sekä ristiselän alueella, joten rinta- ja lannerangasta otetut sivukuvat ovat riittäviä kartoituskuvaamisessa. Spondyloosin suositeltava kuvausikä on 2 vuotta, jolloin ikääntymismuutoksia ei vielä ole, mutta perinnölliset muutokset ovat ehtineet muodostua. Vanhalle koiralle sallitaan hieman enemmän muutoksia kuin saman lausunnon saavalle nuorelle koiralle, mutta eri-ikäisten koirien lausuntoja on vaikea verrata suoraan, koska ikääntymismuutosten osuutta on hankalaa arvioida. Kuitenkin kannattaa muistaa, että spondyloosi on etenevä sairaus, joten puhdas selkäkuvaustulos tai vain lievät muutokset vanhemmalla koiralla on jalostuksellisesti erittäin merkittävä positiivinen löydös. Spondyloosia pidettiin pitkään koiralle merkityksettömänä oireettomana ikääntymismuutoksena. On kuitenkin havaittu, että selkärankaan muodostuneet luupiikit ja silloittumat voivat aiheuttaa koiralle vaihtelevanasteisia oireita kuten jäykkyyttä, ontumista, epämääräisiä selkäkipuja ja hyppäämishaluttomuutta. Kehittymässä olevat luupiikit voivat murtua tai hangata toisiaan aiheuttaen tulehduskipua alueella. Toisinaan paikalliset oireet helpottavat, kun luutuminen etenee täydeksi sillaksi. Ventraalinen eli nikamien alapuolelle muodostuva siltamuodostus jäykistää selkää rasittaen viereisiä nikamavälejä. Harvinaisempi lateraalinen eli nikamien sivuille muodostuva spondyloosi voi painaa hermojuuria ja aiheuttaa koiralle rajujakin oireita, kuten virtsan ja ulosteen pidätyskyvyttömyyttä tai halvausoireita. Tällaisen tilanteen diagnosointi vaatii useimmiten röntgenkuvauksen lisäksi tietokonetomografia- (CT-) tai magneetti (MRI-) tutkimuksen. 

Spondyloosia sairastavien koirien oireilu vaihtelee voimakkaasti yksilöittäin ja jopa vaikeaa spondyloosia sairastava koira voi olla täysin oireeton. 

Spondyloosin periytymismekanismia ei tarkkaan tiedetä. Sileäkarvaisilla noutajilla todetaan spondyloosia jonkin verran joko oireiden perusteella epäilynä tai sivulöydöksenä esim. vatsa- tai rintaontelokuvien yhteydessä. Vuosina 2007-2017 syntyneistä sileäkarvaisista noutajista on virallinen spondyloositulos ainoastaan 5% koirista, tosin kuvausprosentti on selkeästi nousussa ollen vuonna 2020 jopa 16% sinä vuonna syntyneistä koirista. Kuvatuista koirista 83% on ollut täysin puhdasselkäisiä (SP0). SP1-tuloksen sai 7% SP2-tuloksen 9% ja SP3-tuloksen 1% kuvatuista koirista. Lisätietoa selkien terveydentilasta tarvitaan, joten kuvaukset etenkin jalostuskoirilta ovat suositeltavia. 

OSTEOKONDROOSI (OC )

Osteokondroosi (OC) on kasvuhäiriö, jossa ruston alainen luutuminen epäonnistuu, ja tämä aiheuttaa kyseiseen kohtaan rustovaurion. Joskus epäonnistunut luutuminen johtaa luukystan muodostumiseen (koiralla harvinaisempaa) ja tulehdusreaktioon nivelessä. Osteocondrosis dissecans (OCD) on tila, jossa irronnut rustopala havaitaan esimerkiksi röntgenkuvasta tai tähystyksessä. Osteokondroosi on koirilla yleisintä olkanivelessä, mutta se voi esiintyä melkein missä nivelessä tahansa, kuten kinner-, polvi- ja kyynärnivelessä, ja lisäksi selkänikamassa. Olkanivelen osteokondroosimuutos sijaitsee olkaluunpään takaosassa. 

Koiralla voi olla osteokondroosimuutoksia yhdessä tai useammassa nivelessä, mutta kaikki muutokset eivät aiheuta koiralle oireita. Osteokondroosi voi esiintyä myös yhtä aikaa kyynär- ja lonkkanivelen kasvuhäiriön kanssa.

Osteokondroosin oireena on yleensä epämääräinen ontuma 3–9 kuukauden iässä, tai ainakin ennen vuoden ikää. Välillä ontumaa voi olla vaikea huomata, etenkin jos se on lievä tai molemmissa jaloissa. Jotkut koirat alkavat oireilla vasta aikuisiässä. Lievä olkanivelen osteokondroosi on usein oireeton. Röntgenkuvissa osteokondroosi näkyy röntgenharvana kuoppana tai tasaantumana, jonka alla luun tiiviys on yleensä paikalisesti lisääntynyt.

Olkanivelen osteokondroosin hoito suunnitellaan yksilöllisesti. Hoitosuunnitelmaan vaikuttavat mm. koiran koko, oireiden vakavuus ja oireiden alkamisikä. Oireettomille tai lieväoireisille kevytrakenteisille koirille voi sopia konservatiivinen hoito – painonhallinta ja rajoitettu liikunta ja lääkkeellinen hoito, kun taas varsinkin raskasrakenteisemmille koirille kirurginen hoito on erittäin suositeltavaa. Vanhemmilla koirille nivelrikkoa hoidetaan konservatiivisesti.

Nuorena 4–5kk iässä alkaneet oireet ja vakavat muutokset oireiden alkaessa ja koiran suuri koko huonontavat ennustetta. Varhainen havaitseminen ja hoito antaa yleensä paremman ennusteen ja hidastaa nivelrikon kehittymistä. Pahimmassa tapauksessa kehittyy vakava nivelrikko ja/tai hauisjänteen tulehdus.

Luussa oleva osteokondroosimuutos voi parantua, pysyä ennallaan tai johtaa rustopalan irtoamiseen (OCD). Parantuneet tai ennallaan pysyneet osteokondroosimuutokset voivat johtaa lieviin nivelrikkomuutoksiin, kun taas OCD johtaa usein selviin nivelrikkomuutoksiin. Nivelen sisällä oleva irronnut rustopala ja/tai nivelnesteen kontakti luun pintaan aiheuttaa yleensä steriilin tulehdusreaktion (= lämmin, turvonnut, kipeä nivel). Sekä OC että OCD ovat saman sairauden eri ilmenemismuotoja.

Osteokondroosi on monigeeninen perinnöllinen sairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttaa geenien lisäksi monia tekijöitä (nopea kasvu, liiallinen ruokinta ja ylipaino, fyysinen trauma, verenkiertohäiriö ja hormonaaliset tekijät). Ruokinnalla ja pennun mahdollisella ylipainolla on merkitystä kliinisen sairauden kehittymisessä. Osteokondroosille on esitetty periytymisasteita välillä 0,25–0,40, joten systemaattisilla jalostusvalinnoilla voidaan vähentää sen esiintymistä
rodussa. Koiraa, jolla on todettu osteokondroosi missä nivelessä tahansa, ei tule käyttää jalostukseen. On myös muistettava, että oireeton koira voi periyttää osteokondroosia aiheuttavia geenejä jälkeläisilleen, joten koko suku on otettava huomioon jalostusyhdistelmiä suunniteltaessa.

Olkanivelen osteokondroosin leikkaushoidossa ennuste on hyvä, kintereen ja kyynärnivelen osteokondroosissa huomattavasti heikompi. 

Sileäkarvaisilla noutajilla olkaniveliä on virallisesti kuvattu vain hyvin vähän. Ensimmäiset viralliset kuvaustulokset ovat vuodelta 2020 ja vuonna 2023 on tähän mennessä kuvaustuloksia 13kpl. Näistä suurin osa terveitä, mutta myös muutamia operoituja sekä tulkinnanvaraisia tuloksia. Näiden perusteella ei voida vielä vetää johtopäätöksiä rotumme olkanivelterveydestä. Tämän vuoksi tutkimustuloksia tarvitaan edelleen ja myös ilmoituksia jalostustoimikunnalle toivotaan tarkan tilannearvion tekemiseksi.

SYDÄNSAIRAUDET

Sileäkarvaisilla noutajilla esiintyy jonkin verran erilaisia sydänsairauksia. Sydänsairaudet ovat joko synnynnäisiä tai hankittuja. Alle vuoden ikäisillä koirilla tavattavista sydänsairauksista suurin osa on synnynnäisiä. Valtaosa synnynnäisistä sydänvioista on periytyviä. 

Periytymismekanismi on monimutkainen, useiden perintötekijöiden yhteisvaikutuksen tuloksena todennäköisyys synnynnäisen sydänvian esiintulolle jälkeläisissä lisääntyy. Edellä mainitusta syystä sekä näiden tautien harvinaisuudesta johtuen synnynnäisten sydänvikojen vastustaminen jalostuksellisin keinoin on vaikeaa. 

Useimmiten synnynnäistä sydänvikaa epäillään rutiinitarkastuksen yhteydessä kuullun sivuäänen perusteella. Koira on yleensä tässä vaiheessa oireeton. Mahdollisesti esiintyvät oireet vaihtelevat suuresti riippuen siitä, mikä rakenteellinen muutos on kyseessä ja muutoksen vakavuusasteesta. Tavallisimpia oireita ovat yskä, hengitysvaikeudet, jotka johtuvat nesteen kerääntymisestä keuhkoihin, alentunut rasituksensieto, vatsan turpoaminen, tajuttomuustilat, ruokahalun alentuminen sekä laihtuminen. Samankaltaisia oireita havaitaan usein myös hankittujen sydänvikojen yhteydessä. Lievät synnynnäiset muutokset sydämessä eivät välttämättä aiheuta oireita koko koiran elinaikana. Vakavat muutokset taas aiheuttavat oireita yleensä jo alle vuoden ikäisille yksilöille. 

Hoito ja hoitoennuste vaihtelevat tapauskohtaisesti. Suurimmassa osassa oireita aiheuttavista synnynnäisistä sydänvioista hoitoennuste on varauksellinen, ja omistajan on syytä valmistautua lemmikin tavanomaista lyhyempään elinkaareen. 

Koiralla tavallisimmat synnynnäiset sydänviat ovat keuhkovaltimon läpän ahtauma eli pulmonaalistenoosi, aorttaläpän ahtauma, persistoiva oikea aortankaari ja patentti ductus arteriosus (PDA). Joskus tavataan myös eteiskammioläppien vajaakehitystä sekä eteisten tai kammioiden väliseinien reikiä. Vakava, mutta onneksi harvinainen kehityshäiriö on Fallotin tetralogia. 

Hankittuja sydänsairauksia esiintyy 10–20 %:lla koirista. Hankituista sydänsairauksista kaikki rodut huomioiden yleisin on vasemmanpuoleisen eteiskammioläpän rappeutuma. Yli kymmenvuotiaista koirista tämä tila tavataan joka kolmannella. Tauti on selvästi yleisempi pienikokoisilla roduilla, mikä johtuu osittain niiden keskimäärin pitemmästä eliniästä. 

Suurikokoisilla roduilla yleisin hankittu sydänsairaus on dilatoiva kardiomyopatia. Dilatoiva kardiomyopatia (DCM) on sydänlihaksen rappeutumissairaus, joka johtaa sydämen laajenemiseen ja supistumiskyvyn laskuun. Rappeutumisen seurauksena sydämen seinämät ohenevat ja veltostuvat, eikä sydän enää pysty pumppaamaan riittävästi hapekasta verta elimistön käyttöön. Taudin syytä ei tarkasti tunneta ja vain pieni osa tapauksista johtuu karnitiini-valkuaisaineen puutteesta ravinnossa. Tauti on yleisempi uroksilla, ja sitä tavataan jo nuorilla koirilla 6 kk:n iästä alkaen, joskin suurin osa tautitapauksista havaitaan 4–6 vuoden iässä. 

Dilatoivan kardiomyopatian oireet näyttävät ilmaantuvan yhtäkkiä, mutta todellisuudessa sairaus kehittyy pitkään, jopa vuosia piilevänä ilman, että koirasta näkyy mitään ulospäin. Vasta, kun elimistön korjaavat mekanismit eivät enää pysty peittämään sydämen heikkenemisestä johtuvia ongelmia, alkavat oireet näkyä. Koira laihtuu ja sen ruokahalu laskee. Se alkaa yskiä ja rasituksen sietokyky sekä liikkumishalu vähenevät. Tyypillisimmin yskää esiintyy yöllä ja aamulla levon jälkeen. Koira saattaa myös hengittää normaalia pinnallisemmin ja tiheämmin. Joskus ensimmäinen oire on elimistön hetkellisestä hapenpuutteesta johtuva yhtäkkinen pyörtyminen tai äkillisen sydämen rytmihäiriön aiheuttama kuolema, joka usein liittyy voimakkaaseen rasitukseen. 

Dilatoivasta kardiomyopatiasta kärsivää koiraa ei voida parantaa eikä sairauden kehittymistä pysäyttää, mutta laadukasta elinaikaa voidaan pidentää lääkityksen avulla. Hoitona käytetään nesteenpoistolääkitystä, verisuonia laajentavaa lääkitystä sekä sydänlihaksen supistumisvoimaa lisäävää lääkitystä. Joissakin tapauksissa tarvitaan myös sydämen lyöntirytmiin vaikuttavaa lääkitystä. Rajua liikuntaa on syytä rajoittaa ja koiran ruokintaan on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Satunnaisesti sileäkarvaisilla noutajilla havaitaan myös bakteeritulehduksia sydänlihaksessa, läpissä tai sydänpussissa, muutoksia aortan ja keuhkovaltimon läpissä, erilaisia rytmihäiriöitä joko muiden sydänsairauksien yhteydessä tai itsenäisinä tauteina, kasvaimia sekä muiden sairauksien komplikaationa kehittyviä sydäntauteja.

ERILAISET SILMÄSAIRAUDET

RD (retinal dysplasia) eli verkkokalvon kasvuhäiriö RD (retinan dysplasia eli verkkokalvon synnynnäinen kehityshäiriö) jaetaan kolmeen muotoon, multifokaaliin (MRD), geografiseen (GRD) ja totaaliseen (TRD). 

MRD:ssa verkkokalvolla näkyy yksittäisiä poimuja, jotka syntyvät verkkokalvon paikallisen virhekehityksen seurauksena. Poimujen määrä voi vaihdella. MRD ei vaikuta näkökykyyn. Tätä vakavuusastetta ei yleisesti pidetä perinnöllisenä, mutta silti MRD-koirien jalostuksesta on olemassa erilaisia säädöksiä. 

GRD:ssa verkkokalvo on väärin kehittynyt laajemmalla alueella, mikä voi vaikuttaa koiran näkökykyyn. Tämä muoto on todettu perinnölliseksi muilla koiraroduilla, joten se on sitä todennäköisesti myös sileäkarvaisella noutajalla. 

TRD:ssa verkkokalvo on kokonaan irtautunut, mikä aiheuttaa silmän täydellisen sokeuden.

MRD muutokset eivät pahene iän myötä, vaan saattavat pikemminkin osittain hävitä näkyvistä vanhemmiten. GRD:aan saattaa iän myötä liittyä paikallista verkkokalvon rappeumaa muutoksen alueella. 

Useilla roduilla RD:n on todettu periytyvän väistyvästi. Koira voi olla kliinisesti terve, vaikka kantaakin sairautta geeneissään. Jotta koira sairastuisi, tulee sekä emän että isän perimässä olla sairautta aiheuttava geeni. Vuosina 2003-2022 on sileäkarvaisilta noutajilta Suomessa löydetty silmätarkastuksissa 7kpl MRD, 6kpl GRD sekä yksi TRD. RD:n esiintyvyyttä tulee siis seurata säännöllisillä silmäpeilauksilla. Eri RD-muotojen välistä geneettistä yhteyttä ei tunneta.

PRA (progressive retinal atrophy) eli etenevä verkkokalvon surkastuma PRA eli etenevä verkkokalvon surkastuma tuhoaa silmän valoa aistivia soluja. Kyseessä on ryhmä sairauksia, jotka ovat eri geenien aiheuttamia. 

PRA:ta on montaa tyyppiä, eri rotujen PRA:t ovat erilaisia ja jopa samassa rodussa voi olla useita eri muotoja. PRA on löydetty yli 100 rodulla ja näistä ainakin 22:lla mutaatio on voitu paikallistaa. Se voi esiintyä millä tahansa rodulla. 

Yleisin periytymismekanismi on autosomaalinen resessiivinen periytyminen. PRA-sairaan koiran molemmat vanhemmat sekä jälkeläiset ovat taudin kantajia, vaikka ne itse saattavat olla kliinisesti terveitä. Toisaalta taas tunnetun kantajan jälkeläisistä puolet on kantajia. 

Kliinisten oireiden ilmenemisikä ja eteneminen vaihtelevat liittyen PRA-muodon syntymekanismiin. Hyvin nuorella koiralla esiintyvä PRA:n muoto liittyy vääränlaiseen näköhermosolujen kehitykseen. Myöhemmällä iällä alkavassa PRA:ssa sen sijaan näköhermosolut kehittyvät normaalisti, mutta alkavat rappeutua. Esimerkiksi spanieleilla ja noutajilla tämä tapahtuu vasta 4-8-vuoden iässä. Ongelmallista onkin saada sairautta pois kannasta, sillä se havaitaan tavallisesti vasta aikuisella koiralla, jota on jo voitu käyttää jalostukseen. 

PRA aiheuttaa usein myös mykiön samentumia ja koiralle voi kehittyä samalla harmaakaihia. Useimmissa PRA:n muodoissa koira muuttuu ensin hämärässä epävarmaksi ja pelokkaaksi. Tämä johtuu hämäränäössä tärkeiden verkkokalvon sauvasolujen surkastumisesta. Myöhemmin koira sokeutuu kokonaan verkkokalvon tappisolujen surkastuessa. Silmäterä on laaja ja silmänpohjan lisääntynyt heijaste näkyy erityisen selvästi valon kohdistuessa laajentuneeseen mustuaiseen. Sairaus on molemmissa silmissä, mutta se voi kehittyä niissä eri nopeuksilla. Näkö huononee asteittain ja sairauden eteneminen voi kestää muutamasta kuukaudesta useaan vuoteen. 

Perifeerisessa PRA:ssa sairaus alkaa näkökentän reunaosista ja etenee kohti keskustaa. Näillä koirilla on ns. tunnelinäkö. Ne löytävät suoraan eteen heitetyn pallon, mutta eivät sen sijaan löydä palloa, mikäli se joutuu näkökentän ulkopuolelle. Myöhäisvaiheessa todetaan laajentunut silmäterä, joka ei reagoi valolle. Sokeutuminen tapahtuu hitaammin kuin sentraalisessa PRA:ssa, joka alkaa näkökentän keskustasta. Tässä muodossa tutkimuksissa nähdään laajentunut silmäterä, joka reagoi valoon heikosti. Koirat näkevät huonommin kirkkaassa valossa kuin hämärässä. Nämä koirat eivät havaitse liikkumattomia esineitä ja törmäilevät niihin helposti. Sen sijaan liikkuvia esineitä nämä koirat havaitsevat alkuvaiheessa hyvin. Sairas koira ei esimerkiksi kykene näkemään paikallaan olevaa damia tai lintua, eikä se osaa takaisin paikallaan seisovan ohjaajan luo. 

PRA:han ei ole hoitoa, mutta koiralle itselleen sairaus on kivuton ja tutussa ympäristössä sokeakin koira voi pärjätä erittäin hyvin. Harrastus- tai työkoiraksi PRA:han sairastuneesta koirasta ei kuitenkaan enää ole puutteellisen näkökyvyn vuoksi. Kokeellisesti koirille on käytetty geeniterapiaa näköhermosolujen perinnöllisessä sairaudessa, jossa periyttävä geeni on tunnettu. 

Diagnoosi tehdään yleensä silmänpohjan oftalmoskooppisessa tutkimuksessa. Verkkokalvon sähköisessä tutkimuksessa (ERG) voidaan havaita muutoksia näköhermosoluissa jo ennen oftalmoskooppisessa tutkimuksessa nähtäviä selviä verkkokalvon rappeutumamuutoksia. 

PRA:ta yritetään vastustaa jatkuvilla silmäpeilauksilla. Monilla roduilla, myös sileäkarvaisella noutajalla, PRA kuuluu PEVISA:an (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaan) ja kaikki jalostukseen käytettävät yksilöt pitää tutkituttaa ennen jalostuskäyttöä. Sairaiden yksilöiden jälkeläisiä ei rekisteröidä. Myöskään taudin kantajiksi tiedettyjä yksilöitä ei tulisi käyttää jalostukseen. Linjasiitosta tunnettuihin PRA:n kantajiin ja tietysti sairaisiin koiriin tulisi myös välttää. PRA:n vastustamiseksi on useille roduille kehitetty geenitesti. Yksi geenitestin eduista on, että testaus voidaan tehdä jo pentuiässä: sen avulla tunnistetaan sairaat yksilöt jo ennen sairauden puhkeamista. Tämä on tärkeää varsinkin sellaisten ongelmien kohdalla, joiden jalostuksellinen vähentäminen on hankalaa, koska ne tulevat esiin vasta varttuneella iällä. Sairaiden tai sairastuvien koirien lisäksi testauksella saadaan selville myös turvalliset jalostusyhdistelmät, jolloin voidaan estää sairaiden pentujen syntyminen. Autosomaalisesti resessiivisesti periytyvässä sairaudessa sairaita pentuja ei saada, jos yhdistelmän toinen osapuoli on terve. 

Sairaus ei ole yleinen sileäkarvaisilla noutajilla tällä hetkellä. Suomessa on todettu yksi PRA- tapaus vuonna 2019. Ruotsissa on vuosina 2003–2019 todettu yhteensä kolme PRA-tapausta sileäkarvaisilla noutajilla. Ruotsin tapauksista osa on geneettisesti melko läheistäkin sukua suomalaisille flateille, joten tilannetta on syytä edelleen seurata tarkasti säännöllisillä silmätarkastuksilla. Rotujärjestömme on myös alkanut yhteistyössä muiden Pohjoismaiden kanssa etsiä testausmahdollisuutta sileäkarvaisille noutajille. Tämä edellyttää kuitenkin, että yhä useampi sileäkarvainen noutaja silmäpeilataan eli viedään viralliseen silmätarkastukseen. Jalostukseen käytettävät koirat tulee tarkastaa ennen astutusta, mutta informaation saaminen on tärkeää myös vanhemmilta koirilta, joita ei ole ikinä käytetty jalostukseen. Silmätarkastustuloksen saaminen on ensisijaisen tärkeää koirilla, joilla näkö on heikentynyt vanhemmiten. Sileäkarvainen noutaja olisi hyvä silmätarkastuttaa siis vähintään kaksi kertaa elämänsä aikana: 1–2-vuotiaana ja uudelleen 5–8-vuotiaana.

HC (hereditary cataracta) eli perinnöllinen harmaakaihi 

Kaihi eli katarakta on samentuma linssissä. Samentuma voi syntyä linssiin joko perinnöllisestä tai ei-perinnöllisestä syystä. Ei-perinnöllisiä linssin samentumia voivat aiheuttaa mm. silmänsisäinen tulehdus (uveiitti, iriitti), trauma, ravintoainepuutokset, aineenvaihduntasairaudet ja vanhuus. Perinnölliseksi oletettuja kaiheja (englanniksi hereditary cataract) nimitetään kansankielessä HC:ksi. 

Perinnölliseksi oletetut kaihit ovat posteriopolaarinen kaihi, kortikaalinen kaihi, nukleaarinen kaihi, punktaatti kaihi, anteriorinen y-saumalinjan kaihi ja muu kaihi. 

Kaihit jaetaan sijaintinsa, laajuutensa, esiintymisiän ja kypsyysasteen mukaan. Sijainti linssissä antaa nimen posteriopolaariselle, kortikaaliselle, nukleaariselle, punktaatti, anterioriselle y-saumalinja ja muu kaiheille. Kaihisamentuman koko (=laajuus) linssissä määritellään joko lieväksi tai vakavaksi. Synnynnäiseksi nimitetään kaihia, joka on todettavissa jo alle 8 viikkoisella pennulla. Sitä vanhempana ilmenevät kaihit ovat ei-synnynnäisiä kaiheja. Kaihin kypsyysasteella on merkitystä koiran terveyden kannalta sillä kaihin edetessä linssi alkaa sulaa silmän sisällä. Linssin sulaminen voi aiheuttaa koiralle kivuliaan silmänsisäisen tulehduksen ja ajan saatossa jopa silmänpaineen kohoamisen. 

Suomen Kennelliiton (SKL) jalostustietojärjestelmän mukaan vuosina 2008-2022 silmätarkastetuilla sileäkarvaisilla noutajilla selvästi yleisin perinnölliseksi oletettu kaihimuoto oli etuosan y-saumalinjan kaihi. Vuodesta 2015 alkaen samaa kaihimuotoa kuvaava muu kaihi -diagnoosi otettiin käyttöön. Etuosan y-saumalinjan kaihi tai muu kaihi -diagnoosi ei sulje koiraa pois jalostuksesta. Jalostuksesta poissulkevaa kortikaalista ja punktaatti kaihia todettiin muutamilla koirilla vuosittain. Nukleaarista ja posteriopolaarista kaihia on epäilty kyseisinä vuosina yhteensä vain kolmella koiralla. 

Perinnöllinen kaihi ja merkintä virallisissa silmätarkastuksessa 

Kaihin toteaminen vaatii epäsuoraa oftalmoskooppia ja linssiä sekä biomikroskooppia, joita käytetään virallisessa silmätarkastuksessa. Lisäksi pupillit pitää olla laajennettu lääketipoilla, jotta myös linssin reunaosat ovat tutkittavissa. Osa kaiheista alkaa juuri linssin reunoilta. Perinnölliseksi oletettujen kaihien nimet ovat tulleet sijaintinsa mukaan. 

Posteriopolaarinen kortikaalinen kaihi 

Tyypillinen noutajilla mutta myös muilla roduilla esiintyvä perinnölliseksi oletettu kaihi. Usein todetaan jo vuoden iässä, jopa nuorempanakin. Muutokset voivat myös ilmaantua vanhemmallakin ikää. Posteriorinen tarkoittaa takaosaa, polaarinen napaa ja kortikaalinen kuorikerrosta. Eli takakuorikerroksen napa-alueen kaihi. 62 Perinnöllisyystutkimuksissa parituksilla on useiden sukupolvien ajalta saatu selville, että kyseinen kaihi olisi autosomaalisen resessiivisesti periytyvä. Tämä tarkoittaa, että kantaja on terve mutta kahden kantajan tai kantajan ja sairaan välisellä astutuksella tulee 25% ja 50% kaihisairaita yksilöitä. Geenitestiä ei ole vielä löydetty. Kyseinen kaihimuoto etenee harvemmin sokeuttavaksi, ja jos kaihi etenee, on sen eteneminen useimmiten melko hidasta. Jalostuksesta poissulkeva. 

Nukleaarinen kaihi, kortikaalinen kaihi ja punktaatti kaihi 

Nukleaarinen eli linssin ytimessä sijaitseva kaihimuutos. Kortikaalinen eli linssin kuorikerroksen alueella esiintyvä kaihi. Tarkentavina määreinä käytetään anteriorinen (etu) ja posteriorinen (taka) kuorikerroksen kaihi. Punktaatti kaihi tarkoittaa pistemäistä kaihimuutosta. 

ECVO-silmätarkastuslomakkeella tarkastaja ruksii polaarinen, kortikaalinen, nukleaarinen tai punktaatti kohtia sen mukaan mitkä kuvaavat löydettyä kaihia. Siksi yksi kaihimuutos voi saada useamman ruksin, koska näillä kuvataan kaihimuutoksen paikkaa ja muotoa kolmiulotteisesti linssissä. Usealla rodulla parituskokeilujen perusteella kortikaalisen kaihin epäillään periytyvän autosomaalisen resessiivisesti. Kaihien etenemistä on vaikea ennustaa. Osalla kortikaalinen ja nukleaarinen kaihi saattavat edetä hyvin nopeasti sokeuttaen koiran, osa kaiheista etenee hyvin hitaasti tai ei ollenkaan. 

Anteriorisen y-suturasauman kaihi 

Tyypillinen flateilla esiintyvä perinnölliseksi oletettu kaihimuoto. Anteriorinen tarkoittaa etuosaa eli linssin etuosan y-saumalinjan kaihi. Saumalinjaan alkaa muodostua palloja tai pisteitä, jotka kuitenkin pysyvät y-saumalinjan alueella. Samentumia saattaa olla muutamia tai useita. Kyseistä kaihia ei kuitenkaan pidetä koiran näkökyvylle vaarallisena, sokeuttavana tai kipua aiheuttavana, joten se ei ole jalostuksesta poissulkeva. Iän mittaan muutokset saattavat lisääntyä. 

Muu kaihi 

Muu kaihi on uusi merkintä, joka on otettu käyttöön viime vuosina. Muu kaihi -nimitys tarkoittaa perinnölliseksi oletettua kaihia, jonka merkitystä koiran näkökykyyn ja jalostukseen pidetään vähämerkityksellisenä. Muu kaihi ei sulje koiraa pois jalostuksesta. Muu kaihi -diagnoosin saanutta koiraa voi käyttää jalostukseen mutta suositellaan käytettäväksi terveen parituskumppanin kanssa. Näitä kaihimuotoja on seurattu pitkään ja niiden on todettu “käyttäytyvän kiltisti”. Muu kaihi- samentumat ovat selvästi nähtävillä paljaalla silmällä silmätutkimuslaitteiden valossa. Muu kaihi -muutoksia pidetään perinnöllisinä, koska niitä todetaan enemmän tietyillä roduilla ja linjoissa. Ne etenevät harvoin niin, että vaikuttaisivat näköön, sokeuttaisivat tai aiheuttaisivat kipua yksilölle. Muutosten kontrollointia suositellaan kuitenkin aina. 

Muu kaihi -luokitukseen kuuluvat seuraavanlaiset perinnölliseksi oletetut kaihit. Linssin takaosan y-saumalinjan päiden samentumat, joita todetaan mm. westiellä ja pinsereillä, mutta myös muilla roduilla. Kiilamaiset kuorikerroksen samentumat ja linssin rakkulamuutokset. Jälkimmäisiä nähdään erityisesti rottweilereilla. Lisäksi muu kaihin alle kuuluu myös sileäkarvaisilla noutajilla esiintyvä linssin etuosan y-saumalinjan kaihi. Koska linssin etuosan y-saumalinjan kaihi on kahdessa diagnoosilistassa mukana, saattaa vielä tulla todettuina linssin anteriorinen Y-suturasauma kaihi ja muu kaihidiagnooseja samasta asiasta. Kumpikaan näistä diagnooseista ei kuitenkaan sulje koiraa pois jalostuksesta. 

Rodun PEVISA-ohjelma vastustaa perinnöllistä kataraktaa, poislukien linssin etuosan saumalinjan katarakta sekä muu vähämerkityksellinen kaihi. Perinnöllistä kaihia (kortikaalinen sekä punktaattikatarakta) on Suomessa todettu 21 tapausta vuosina 2003-2022. Ruotsissa tapauksia samaisena aikana on ollut myös parisenkymmentä.

MUITA SILMÄSAIRAUKSIA

PHTVL/PHPV (persistent hyperplastic tunica vasculosa lentis/persistent hyperplastic primary vitreous) on kirjainlyhenne sairauksista, joissa linssin ja silmänpohjan välinen sikiöaikainen verisuoniverkosto ei surkastu normaalisti syntymän jälkeen. Löydös jaetaan vakavuudeltaan kuuteen asteeseen, joista aste 6 tarkoittaa sitä, että silmä on sokea. Lievimmässä asteessa (1) näkyy linssin takapinnalla ainoastaan pieniä pigmenttipisteitä, jotka eivät vaikuta näkökykyyn eivätkä muutokset pahene iän myötä. Vakavammissa asteissa muutokset voivat aiheuttaa linssin lisääntyvää samentumista. Dobermannilla autosomaali dominantti periytyvyys, jossa epätäydellinen penetraatio. 

PPM (persistent pupillary membranes) ovat synnynnäisiä sikiöaikaisten verisuonten ja kalvojen jäänteitä iiriksessä eli värikalvossa. Vakavimmat asteet, joissa jäänteet kiinnittyvät linssin etupinnalle ja/tai sarveiskalvon sisäpinnalle, voivat vaikuttaa näkökykyyn. Epäillään perinnölliseksi, synnynnäiseksi muutokseksi joillakin roduilla. 

Collie eye anomaly (CEA) on ryhmä perinnöllisiä, synnynnäisiä, etupäässä silmänpohjan suonikalvon (koroidea) ja kovakalvon (sklera) vajaakehityksestä tai kehityshäiriöstä johtuvia muutoksia. Muutokset nähdään silmänpohjan oftalmoskooppisessa tutkimuksessa verkkokalvolla ja näköhermon päässä. Tämä syndrooma esiintyy pääasiassa collien sukuisilla koirilla. 

Näköhermon pään coloboma aiheutuu synnynnäisestä, puutteellisesta, sikiöaikaisen näköhalkion sulkeutumisesta. Coloboma on myös osa CEA sairaussyndroomaa. Suuri näköhermonpään coloboma heikentää selvästi silmän näkökykyä. Lisäksi suuri coloboma saattaa aiheuttaa verkkokalvon irtauman, joka sokeuttaa silmän. CEA:n on epäilty perityvän polygeenisesti tai autosomaali resessiivisesti. CEAmuutoksiin ei ole hoitoa. 

Perinnöllinen korneadystrofia tarkoittaa esimerkiksi rasvakristallien kerääntymistä sarveiskalvon keskiosiin, sen pinta- ja keskikerrokseen, ovaalin muotoiseksi samentumaksi. Tämäntyyppinen sarveiskalvon dystrofia on perinnöllinen sairaus esimerkiksi siperian huskylla. Sairauden epäillään periytyvän autosomaalisesti resessiivisesti. 

Distichiasis eli ylimääräiset silmäripset (Cilia aberranta) Distichiasis/ektooppinen cilia (Kennelliitto tallensi aiemmin yhteisellä nimikkeellä cilia aberranta) tarkoittaa ylimääräisiä ripsiä, jotka tulevat ulos joko normaalin ripsirivin sisäpuolelta luomen reunasta (distichiasis) tai luomen sisäpinnalta (ektooppinen cilia). Caruncular trichiasis tarkoittaa silmän sisänurkan ihon karvoja, jotka kääntyvät sarveiskalvon sisänurkan päälle ärsyttäen silmää. Luomen reunasta kasvavat ripset voivat kaartua ulospäin normaalien ripsien tavoin tai ne kääntyvät sisäänpäin kohti sarveiskalvoa. Ripset voivat olla pehmeitä tai kovia. Etenkin luomen sisäpinnan läpi suoraan sarveiskalvoa vasten kasvava ripsi voi aiheuttaa sarveiskalvon vaurioitumisen. Tämä ilmenee silmän siristelynä ja ylimääräisenä kyynelvuotona. Silmän sarveiskalvon pinnalla ’uivat’, pehmeät distichiasisripset eivät yleensä aiheuta oireita. Oireilevilta koirilta ripsiä voidaan poistaa nyppimällä, jolloin ne kasvavat uudestaan tai poistaa ne pysyvästi polttamalla tai leikkauksella. Vaiva on selvästi periytyvä, mutta periytymismekanismi ei ole tiedossa. Luokitellaan nykyään silmätarkastuksissa lieviin, kohtalaisiin ja vakaviin muotoihin. Vakavan distichiasis-diagnoosin ja ektooppisen cilia-diagnoosin saaneita koiria ei suositella käytettäväksi jalostukseen. 

Silmäluomen ongelmat 

Sileäkarvaisten noutajien silmille on tyypillistä laaja, taskumainen sisänurkka (ektropium), joka kerää likaa ja altistaa ärsytykselle sekä infektioille. Rodussa tavataan myös makroblepharonia eli liian suurta luomirakoa. Rodun ongelma on silmämunan koko suhteessa luomiraon pituuteen.

Glaukooma (viherkaihi eli silmänpainetauti) 

Glaukooma on ryhmä sairauksia, joissa verkkokalvon ns. ganglionsolut kuolevat, näköhermon keskiviiva rappeutuu ja näköhermonpää laajenee. Tämä aiheuttaa vähitellen näkökyvyn menetyksen. Muutoksiin liittyy mitattava silmän sisäisen paineen nousu. Hoitona käytetään lääke- ja leikkaushoitoa. Kuitenkaan mikään hoito ei ole sairautta ja oireita lopullisesti parantava. Erilaisia periytymismekanismeja on esitetty. 

Kirjallisuuden mukaan sileäkarvaisella noutajalla esiintyy perinnöllisenä primaaria (ensisijaista) glaukoomaa, johon liittyy rakenteellisia muutoksia silmän virtauskulmassa. Virtauskulman edessä olevat pektinaattiligamentit ovat muuttuneet (= pektinaattiligamenttidysplasia) ja virtauskulma on kaventunut. Kaikki koirat, joilla on muutoksia virtauskulmassa, eivät kuitenkaan sairastu glaukoomaan. Akuutin glaukooman oireita ovat kipu, silmän punoitus, ruokahaluttomuus, sarveiskalvon samentuminen ja laajentunut pupilli. Pitkäaikaisessa glaukoomassa oireet pahentuvat. Sarveiskalvo on kroonisen tulehduksen seurauksena ödemaattinen, verisuonitettu ja osittain pigmentoitunut. Värikalvo (iiris) surkastuu, linssi (mykiö) voi irrota paikoiltaan (luksoitua) ja silmämuna laajentuu. Kroonisessa glaukoomassa silmä sokeutuu ja ennuste on huono. Sokeutunut ja jatkuvasti kipeä silmä joudutaan melko usein lopulta poistamaan leikkauksella. 

Sileäkarvaisen noutajan glaukooman periytyvyyttä ei vielä tunneta. Sen sijaan pektinaattiligamenttidysplasian epäillään periytyvän sileäkarvaisella noutajalla polygeenisesti eli monen geenin kautta. On kuitenkin mahdollista, että itse sairaus, glaukooma, periytyy toisin. 

Tällä hetkellä tärkeintä on kerätä mahdollisimman paljon tietoa sileäkarvaisten noutajien silmien virtauskulmista ja niissä esiintyvistä muutoksista gonioskopiatutkimuksilla. Suositeltavaa on jättää pois jalostuksesta glaukoomaan sairastuneet yksilöt, mutta muuten sairauden perinnöllisyyden tutkiminen ja mahdolliset siitoskäytön rajoitukset virtauskulmassa nähtävien muutosten perusteella vaativat mahdollisimman runsasta tutkimusmateriaalia. Vuosien 2005-2019 välisenä aikana on KoiraNetin mukaan sileäkarvaisilla noutajilla todettu Suomessa yksi glaukoomatapaus. 

MUITA SILEÄKARVAISELLA NOUTAJALLA TODETTUJA SAIRAUKSIA

ERILAISET SYÖPÄTYYPIT

Sileäkarvaisella noutajalla on selvästi kohonnut taipumus erilaisiin kasvaintauteihin, niin hyvän- kuin pahanlaatuisiinkin. Kasvaimia ja syöpiä voi rodulla esiintyä jo hyvinkin nuorella iällä. Yleisimpiä syöpätyyppejä ovat luusyövät (mm. osteosarkoomat), erilaiset sisäelinsyövät (mm. lymfoomat ja histiosyttinen sarkooma) sekä ihokasvaimet. Syöpä on suurin syy rodun alhaiseen keski-ikään, joka on noin kahdeksan vuotta ja yksitoista kuukautta. Jalostustietokantaan on ilmoitettu 695 syöpään kuollutta sileäkarvaista noutajaa, mikä on 40 % kaikista sinne ilmoitetuista kuolinsyistä. 

Suomessa on aikanaan kerätty DNA-näytteitä sileäkarvaisilta noutajilta, joilla on histologisesti todettu histiosytooma (hyvänlaatuinen ihon pyörösolukasvain). Tulevaisuudessa toivotaan näytteiden avulla saatavan lisätietoa koirien syövistä ja niiden periytymisestä. Ruotsissa on ollut käynnissä hanke, jossa pyritään kartoittamaan sileäkarvaisten noutajien terveyttä. Tutkimuksessa kartoitettiin syöpien lisäksi myös koirien elinikää ja muita kuolinsyitä ja siihen kuului useita osa-alueita. Tutkijat pyrkivät selvittämään myös erilaisten syöpien taustalla olevaa genetiikkaa. Tutkimusta tehdään yhteistyössä Ruotsin Flatcoated Retriever Klubbenin, Ruotsin maatalousyliopiston (SLU), HGG:n (hund genetik gruppen) ja Uppsalan yliopiston kanssa. Sileäkarvaisten noutajien omistajat lähettävät pääsääntöisesti itse oma-aloitteisesti näytteet koiristaan tutkimukseen. Ruotsissa syöpään kuolleiden sileäkarvaisten osuus on 31,3 % (Agria Breed Profiles). Englannissa vuonna 2013-2017 sileäkarvaisten noutajien omistajille suunnatussa kuolinsyykyselyssä 65% ilmoitetuista koirista oli kuollut syöpään. On kuitenkin mahdollista, että syöpään kuolleiden koirien omistajat ovat olleet yliedustettuina ilmoittamassa koiriaan kyselyyn, eikä todellinen prosenttiosuus ole aivan näin korkea. Englannissa on aloitettu vuonna 2019 tutkimus Cambridgen yliopiston ja eläinlääketieteellisen hyväntekeväisyysjärjestön (The Animal Health Trust) tutkijoiden toimesta. Yliopisto on kerännyt 25 vuoden ajalta kudosnäytteitä histiosyyttiseen sarkoomaan kuolleilta sileäkarvaisilta noutajilta. Histiosyyttinen sarkooma on kasvainsairaus, jota on hyvin vaikea diagnosoida ja siten ajoissa hoitaa sen epätyypillisten oireiden vuoksi. Kuolleisuus sairastuneilla on korkea. Tavoite tutkimuksessa on kehittää menetelmä, jolla verinäytteellä voidaan selvittää, onko koiralla histiosyyttinen sarkooma vai ei. Ja myöhemmin mahdollisesti kehittää myös tehokas hoitomuoto kasvainsairauteen.

HISTIOSYTOOMA

Histiosytoomat ovat yleisiä koiran hyvänlaatuisia ihokasvaimia. Ne esiintyvät useimmiten yksittäisinä nappimaisina muutoksina nuorilla, alle kolmevuotiailla koirilla ja niitä tavataan usein myös sileäkarvaisilla noutajilla. Histiosytoomia esiintyy useimmiten pään, korvalehtien ja raajojen alueella, mutta niitä voi esiintyä missä tahansa iholla. Histiosytoomat kasvavat yleensä nopeasti, 1-4 viikossa mutta useimmiten ne häviävät itsestään 1-2 tai joskus kolmessa kuukaudessa. Ne voidaan myös poistaa kirurgisesti varsinkin, jos ne alkavat tulehtua, kutista tai vaivata koiraa. Ennuste on kirurgisen poiston jälkeen hyvä.

RENAALINEN DYSPLASIA ELI RD (aiemmin progressiivinen nefropatia eli PNP)

RD on sileäkarvaisilla noutajilla esiintyvä synnynnäinen ja perinnöllinen munuaissairaus, joka aiheutuu munuaisten synnynnäisestä alikehittyneisyydestä. Tämä johtaa munuaisten vajaatoimintaan ja koiran kuolemaan yleensä alle kahden vuoden iässä. Diagnoosi varmistetaan munuaiskudoksen mikroskooppitutkimuksella eli biopsialla. Yleensä oireet alkavat kehittyä 4–12 kuukauden iässä. Oireina on runsasta juomista, runsasta virtsaamista, kääpiökasvuisuutta, luuston kasvuhäiriöitä, huonoa ruokahalua ja laihtumista sekä apaattisuutta. Periytymismekanismia ei täysin tunneta. Osa tapauksista jää diagnosoimatta ilman patologin lausuntoa. Ruotsissa on vuosina 2003-2022 jalostustietokannassa 41 diagnosoitua RD-tapausta. Suomessa jalostustietojärjestelmän sekä jalostustoimikunnalle tulleiden ilmoitusten perusteella tapauksia on muutamia, mutta osa jää varmasti ilmoittamatta patologisen lausunnon puuttuessa. 

ALLERGISET IHOSAIRAUDET

Allergiset ihosairaudet voidaan jakaa kahteen ryhmään: ruoka-aineyliherkkyydet ja atopiat. Sairastuneella yksilöllä on taipumus tuottaa liiallisesti vasta-aineita (immunoglobuliineja) tavallisissa olosuhteissa harmittomia proteiineja (allergeeneja) vastaan. 

Atopia on geneettisestä taipumuksesta aiheutuva tulehduksellinen ja kutiseva allerginen ihosairaus, jonka synnylle on perimän lisäksi olemassa useita altistavia tekijöitä, kuten koiran elinympäristö ja olosuhteet. 

Atopia on elinikäinen vaiva, joka on kontrolloitavissa, muttei parannettavissa. 

Ruoka-aineallergia on koiralla atopiaa huomattavasti harvinaisempaa. Vain 10 % iho-oireisista koirista kärsii ruoka-aineallergiasta, jolloin koiralla saattaa olla myös ruuansulatuskanavan oireita (ilmavaivat, ripuli). 

Atooppista tai allergista koiraa ei tulisi käyttää jalostukseen. 

Atopia on tyypillisesti nuoren aikuisen koiran sairaus ja oireet alkavat suurimmalla osalla atoopikoista 6 kk – 3 vuoden iässä. Allerginen nuha, astma ja silmän sidekalvontulehdus ovat koiralla harvinaisia. Koira reagoi ihollaan ja atopia onkin koiran yleisin ihosairaus. Atopiaan liittyvien toistuvien ihon bakteeri- ja hiivatulehdusten esiintymisestä on päätelty, että atoopikkokoirilla olisi puutteellisesti toimiva soluvälitteinen immuunivaste. Atopialle tyypillistä on, että oireet helpottuvat ja pahenevat kausittaisesti ainakin sairauden alkuvaiheessa. Jos oireet ovat heti alkuun jatkuvia, voidaan hyvällä syyllä epäillä ruoka-aineallergiaa aiheuttajaksi. 

Atooppinen iho kutisee, minkä seurauksena koira raapii ihonsa rikki. Turkki on hilseilevä ja huonokuntoinen sekä ohut tai jopa paikoin kalju. Niiltä alueilta, joissa kutina on voimakkainta, iho paksunee jatkuvan raapimisen ja kalvamisen seurauksena sekä tummuu. Muutokset paikallistuvat naamaan (huulet ja silmien ympärys), korviin, tassuihin, jalkoihin, leukaan ja vatsan alle (kainalot ja nivuset). Joillakin koirilla jatkuva kutina aiheuttaa myös käyttäytymisen muutoksia, esim. ärtyisyyttä. Toistuvat korvatulehdukset ovat eräs tavallisimmista atoopikon iho-oireista. 

Koiran kutinan syy on selvitettävä huolellisesti. Jos muuta selittävää syytä ei löydy ja koiralla on atopiadiagnoosin tekemiseen oikeuttavat oireet, koiralle tehdään joko ihotesti tai allergiavasta-aineita etsitään verestä. Eliminaatiodieetti on paras tapa testata ruoka-aineyliherkkyydestä epäiltyä potilasta. Laboratoriotestit ovat ruoka-aineiden suhteen epäluotettavia ja antavat runsaasti virhepositiivisia tuloksia. 

Koiran atopian hoitoon käytetään monia eri hoitomuotoja. Kaikkein tärkein on allergeenialtistuksen vähentäminen esim. toistuvien pesujen ja ympäristön saneerauksen avulla. Jollei näiden toimenpiteiden sekä sekundaaristen bakteeri- ja hiivatulehdusten hallinnalla päästä riittävään lopputulokseen, voidaan allergiatestin tulosten perusteella aloittaa siedätys- ja/tai lääkehoito. Pääasiallisena oireita helpottavana lääkityksenä käytetään kutinaa helpottavia anti-inflammatorisia lääkityksiä tai sytostaatteja sekä immunomodulaattoreita. Ruoka-aineallergikoille etsitään sopiva ruokavalio, joka yksinään eliminoi lääkitystarpeen. Siedätyshoito (hyposensibilisaatio) on hyvä vaihtoehto lääkkeelliselle hoidolle atopian kohdalla. Lisäksi yliherkkyysoireiden lievittämiseksi käytetään kutinaa hillitseviä shampoopesuja, ravintolisiä, rasvahappovalmisteita sekä antihistamiineja. 

Koirien ihosairauksien diagnosoiminen on aikaa ja rahaa vievää, ja vaatii usein monia tutkimuksia diagnoosiin pääsemiseksi. Krooniset ihosairaudet vaativat usein koko elämän kestävää lääkitystä tai erikoisruokavaliota. 

Yllämainittujen ihosairauksien lisäksi sileäkarvaisilla noutajilla esiintyy furunkuloosia eli tassunvälitulehdusta, ulkokorvan tulehduksia ja märkäisiä ihotulehduksia. Alttius ihotulehduksille johtuu osittain rodun viehtymyksestä veteen. Märkä turkki ja kostea iho ovat otollinen paikka bakteerien kasvulle ja altistavat siten ihotulehduksille. Ihotulehduksia ei esiinny kaikilla, ja niiden esiintymiseen vaikuttaakin yksilön oman ihon vastustuskyky, joka on osittain perinnöllistä. 

Perinnöllisiä ihosairauksia ovat atopia- ja allergiataipumus sekä alttius saada erilaisia tulehduksia, kuten korvatulehduksia.

EPILEPSIA

Epilepsia on toistuvia kohtauksia aiheuttava aivojen sähköisen toiminnan häiriö, joka on koiran yleisin neurologinen sairaus. Kohtauksien luonne vaihtelee ja koiralla voi olla tajunnan, motoriikan, sensorisen toiminnan, autonomisen hermoston ja/tai käyttäytymisen häiriöitä. Kohtauksen aikana koira voi olla tajuissaan tai tajuton. Jos koko koira kouristelee, puhutaan yleistyneestä kohtauksesta. Kohtaus voi esiintyä myös paikallisena, jolloin vain yksi lihasryhmä, esimerkiksi koiran raaja tai raajat kouristelevat. Paikallisalkuinen kohtaus voi laajeta yleistyneeksi kohtaukseksi. Kohtauksen luonne riippuu purkauksen lähtöpaikasta aivoissa ja sen leviämisestä. 

Epilepsiaa sairastavaa koira ei saa käyttää jalostukseen. Myös sairaan koiran sisarukset jätetään käyttämättä jalostukseen, mikäli mahdollista. Samoin on vältettävä sellaisten riskilinjojen yhdistämistä, joiden tiedetään tuottaneen epileptikkojälkeläisiä, niin kauan kun rodulle ei ole olemassa geenitestiä, jonka avulla sairauden kantajuus voidaan todeta. 

Ensimmäinen epilepsiakohtaus tulee useimmiten nuorena, 1-5 -vuotiaana, mutta perinnöllinen epilepsia voi alkaa missä iässä hyvänsä. Samantyyppisiä kohtauksia voivat aiheuttaa myös muut sairaudet kuin epilepsia. 

Epilepsiadiagnoosi pohjautuu muiden sairauksien poissulkemiseen. Siksi koirasta otetaan virtsa- ja verinäytteitä ja tehdään neurologinen tutkimus. Jollei muuta selittävää syytä löydy, koira sairastaa epilepsiaa. Epilepsiaa ei voida parantaa, vaan koira tarvitsee lääkitystä koko loppuelämänsä ajan. Lääkityksen aloituspäätökseen vaikuttaa kohtauksien esiintymistiheys ja vakavuus. Lääkityksen avulla epilepsiakohtausten esiintymistä voidaan harventaa, kohtauksia lieventää ja niiden kestoa lyhentää. Joskus kohtaukset saadaan lääkityksellä kokonaan loppumaan. 

HYPOTYREOOSI ELI KILPIRAUHASEN VAJAATOIMINTA

Kilpirauhasen vajaatoiminta (hypotyreoosi) johtuu liian alhaisesta kiertävien kilpirauhashormonien määrästä. Kilpirauhasen vajaatoiminta on koiran yleisin sisäerityssairaus. Sairauden esiintyvyys on keskimäärin 0,2 – 0,4 % kaikista koirista, mutta joissakin roduissa esiintyminen on huomattavasti yleisempää. Suurimmassa osassa tapauksista häiriö on itse kilpirauhasessa, mutta myös häiriöt aivolisäkkeessä voivat vähentää kilpirauhashormonin eritystä. 

Kilpirauhasen vajaatoiminnan taustalla on tavallisimmin immunologinen kilpirauhasen tulehdusreaktio, lymfosytaarinen tyreoidiitti. Kilpirauhasen vajaatoiminta on autoimmuunisairaus, jolla on geneettistä taustaa. Sileäkarvaisella noutajalla on alttius sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sairaustapauksia esiintyy harvakseltaan Suomessa. Ruotsissa tietoon tulee keskimäärin yksi uusi tapaus vuosittain. Sairauden periytymismekanismista ei ole tietoa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa koiraa ei saa käyttää jalostukseen. 

Kilpirauhasen vajaatoimintaa poteva koira on tyypillisesti kooltaan keskikokoinen tai suuri ja iältään keski-ikäinen (4-11 -vuotias). Kliiniset oireet kehittyvät, kun noin 75 % kilpirauhaskudoksesta on tuhoutunut, joten sairaus on voinut olla olemassa kuukausia tai vuosia ennen oireiden puhkeamista. Riskirotujen yksilöt voivat sairastua muita nuorempina, mutta vajaatoiminta on harvinainen alle kahden vuoden ikäisillä koirilla. 

Kilpirauhashormonia tarvitaan kaikkialla elimistössä aineenvaihdunnan ylläpitämiseen. Siksi vajaatoiminnan oireet ovat moninaiset. Aineenvaihdunnan hidastumiseen liittyvät oireet, kuten uneliaisuus, lihavuus, liikunnan siedon aleneminen ja kiimahäiriöt ovat yleisimmät. Lähes yhtä paljon esiintyy iho-oireita, kuten karvapeitteen ohenemista, kaljuutta ja huonokuntoisuutta sekä ihon tummumista, seborreaa ja pinnallisia ihotulehduksia. Edellä mainittuja harvemmin esiintyy hermostollisia, silmiin, sydämen toimintaan, käyttäytymiseen, lisääntymiseen tai ruuansulatuskanavan toimintaan liittyviä oireita. 

Kilpirauhasen toiminnan mittaamiseen on käytössä useita eri testejä, joista tavallisimmin käytetään T4 ja TSH määrityksiä. Jos tulos on ristiriitainen, uusintatutkimus suoritetaan 4-8 viikon kuluttua tai määritetään vapaa-T4 pitoisuus. Lymfosytäärista tyreoidiittia epäiltäessä voidaan mitata tyreoglobuliinivasta-aineiden määrä (TGA). 70 Negatiivinen tulos ei kuitenkaan sulje pois autoimmuunityypin sairautta. Hoitona käytetään elinikäistä levotyroksiinikorvaushoitoa.

MUITA PERINNÖLLISIÄ VIKOJA SILEÄKARVAISELLA NOUTAJALLA

KIVESVIKAISUUS

Kivesvikaisuus tarkoittaa sitä, että uroksen toinen tai molemmat kivekset jäävät laskeutumatta normaalisti vatsaontelosta kivespussiin. Kives voi jäädä joko vatsaontelon sisään tai nivusalueelle ihon alle. Piilokiveksellä on normaalia suurempi taipumus kehittyä kivessyöväksi, joten piilokiveksen poistaminen kirurgisesti on suotavaa. Kivesvian periytymistapaa tai sen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole voitu perinpohjaisesti selvittää. Kivesvikaisuus todetaan viimeistään 1-vuotiaana. Kivesvikaista koiraa ei palkita näyttelyissä eikä sitä voi käyttää jalostukseen. Muuhun harrastuskäyttöön kivesvikaisuudella ei ole merkitystä. 

NAPATYRÄ

Napatyrä on vika, jossa suolen osa, vatsapaita tai vatsaontelorasvaa työntyy vatsaontelon seinämän ulkopuolelle ihon alle navan kohdalta. Napatyrä on useimmiten todettavissa jo luovutusiässä. Napatyrä periytyy todennäköisesti polygeenisesti. Napatyrä ei yleensä aiheuta vakavaa haittaa. mikäli tyrä on suuri tai tyräportti jää auki, suositellaan sen korjaamista kirurgisesti. 

PURENTAVIRHEET

Sileäkarvaisilla noutajilla esiintyy jossakin määrin virheellisiä purentoja, kuten yläpurentaa, alapurentaa, hammaspuutoksia ja ylimääräisiä hampaita. Purentavirheet (tasapurenta, ala- ja yläpurenta) aiheuttavat harvoin vakavia terveydellisiä ongelmia, mutta ovat vakavissa tapauksissa palkintoa alentava virhe näyttelyissä. Ylimääräiset hampaat taas eivät aiheuta terveydellisiä ongelmia, eivätkä ole myöskään sileäkarvaisilla noutajilla näyttelyissä palkintosijaan vaikuttava virhe. Hammaspuutoksia sileäkarvaisilla noutajilla on yleisesti hyvin vähän. 

Kapeat ja/tai lyhyet alaleuat ja sen johdosta kulmahampaiden virheasennot (etenkin alakulmahampaiden linguoversio eli liian pysty asento) ovat yleistyneet niin Suomessa kuin muuallakin. Terveydellisenä ongelmana on alakulmahampaiden pureutuminen yläikeneen tai kitalakeen, niin että alueelle muodostuu pehmytkudokseen selvä kuoppa. Usein kuoppaan kertyy myös hiekkaa ja muita pieniä esineitä , jotka syventävät kuoppaa entisestään. Tila aiheuttaa koiralle kipua ja voi aiheuttaa jopa avanteen muodostumisen nenäonteloon. Nämä vaativat aina kirurgista hoitoa.

Maitohampaat, joissa ongelma havaitaan, tulisi poistaa, jotta alaleuka pystyisi kasvamaan optimaalisesti ja pysyvät hampaat pääsisivät kasvamaan oikeille paikoilleen. Lisäksi yläikeneen painuvien alamaitokulmahampaiden aiheuttama kiputila sekä infektio saadaan hoidettua tällä toimenpiteellä pysyvästi. 

Pysyvien hampaiden ollessa kyseessä mietitään hoitovaihtoehdot jokaiselle koiralle tapauskohtaisesti. Joskus alkuvaiheessa (kun pysyvät hampaat ovat vasta puhkeamassa) pystytään lievät tapaukset hoitamaan kotiolosuhteissa pallo-oikomisella, mutta vakavissa tapauksissa, joissa kulmahampaat jo pureutuvat pehmytkudoksiin, joudutaan turvautumaan joko alakulmahampaiden lyhennykseen eli pulpa-amputaatioon tai alakulmahampaiden poistoon. 

Oikomishoidettuja tai hammasoperoituja koiria ei saa käyttää jalostukseen. 

Teksti: ELL Laura Rajakallio

Lähteet:
-Sydänsairaudet: Lahden eläinlääkäriaseman Nettiklinikkasivuilta, kirjoittajana Seppo Lamberg 2000
-Patellaluksaatio: Patellaluksaatio ja fysioterapia, Flattiviesti 1/2004, Kati Kallio Eläinfysioterapiaan erikoistunut fysioterapeutti, TtK
-Peiffer & Petersen-Jones: Small Animal Ophthalmology, A Problem-Oriented Approach, Third Edition, 2001 
-Birchard, Sherding: Saunders Manual of Small Animal Practice, 1994

-Flatcoated Retrieverklubben

-Sargan, David: Syöpä sileäkarvaisilla noutajilla: The Flatcoated Retriever Society: Health Committee Report 2004. Cambridge Veterinary School (suomentanut Riitta Nikko)

-Vanhapelto, Päivi: Sileäkarvaisen noutajan pektinaattiligamentti-dysplasia ja glaukooma. Flattiviesti 4/2004;

-Nyrhilä, Miia: Sileäkarvaisten noutajien kaihimuutokset. Flattiviesti 1/2017

-Kennelliitto viralliset terveystutkimukset 

-Koiranet jalostustietojärjestelmä

-Kuntsi-Vaattovaara Helena, Anident: Alakulmahampaat osuvat kitalakeen-Mitä tehdä?